Toukokuu. Suvanto on heittänyt talviturkin ullakolle ja lähtenyt jälleen nuuskimaan keväistä metsää kaikki aistit avoimina.
Tänä aamuna askeleet veivät päiväkodilta lähimetsään, jossa voi vapaasti valita tassutteleeko mäkisellä pururadalla, seuraako lirisevää puroa vai lähteekö tutkimaan polkuja, joita risteilee kymmenittäin kallioilla, niiden välissä, mustikanvarpujen seassa, kosteikkojen ympärillä ja hakkuualueen kuivuudessa. Annoin askelten johdattaa ilman minkäänlaista päämäärää, ja monen polun, kiipeilyn ja ihastelun jälkeen päädyin pienelle metsäaukealle, jossa kasvoi pitkää heinää, aurinko paistoi kauniisti ja harmaantunut kelo seistä törrötti kalliolla. Heti tuntui siltä, että nyt löytyi minun ikioma paikka. Tarkistin ensimmäisena muurahaistilanteen, sillä ne viihtyvät yleensä kelojen lähistöllä. Ei muurahaisia. Kelon vieressä oli täydellinen istuskelukallio, jonka kuivalle jäkäläpeitteelle oli mukava asetella takamus. Siinä sitten aamuaurinko sai paistaa kasvoille, joille olin kotona sipaissut aurinkovoidetta ihan varmuuden vuoksi. Heiluttelin jalkoja, annoin selän löytää hyvän ryhdin ja kuuntelin lintujen sirkutusta silmät kiinni ja suu hymyssä. Istuin kalliolla pitkään ja voisin tässä sanoa, että myös hartaasti.
On täydellisiä hetkiä yksin metsässä. Sellaisia, joina tikka päryyttää puuta jossain lähistöllä, joku istuu kalliolla ja joogaa itsekseen ajattelematta paljon mitään, tai jotain ohimenevää, kunnes taas keskittyy niskan ja käsien tuntemuksiin, hengitykseen ja elämän virtaamiseen suonissaan.
Kun jossakin vaiheessa tuntui, että voisi jatkaa matkaa, silmäilin vielä tuon ihastuttavan paikan joka yksityiskohdan, heilautin kättä hyvästiksi ja painoin mieleen reitin, jotta osaan varmasti sinne takaisin seuraavalla metsätassuttelulla. Polku jatkui yli pienten kallionnyppylöiden, ohi mäntyjen, ylös ja alas, hakkuuaukion reunaan. Siellä valkovuokot tervehtivät minua hymyillen, niitä tuntui olevan ainakin miljoona! Kuivat risut rasahtelivat kenkien alla, kun pujottelin risukasojen välistä etsien villivihanneksia. Pettymyksekseni yksi ainut nokkosen tynkä pisti esiin kuivassa maastossa, mutta maitohorsman alkuja näkyi sitäkin enemmän. Jatkoin nokkosten metsästystä kosteammasta metsiköstä, mutta ei onnistanut sielläkään. Intuitio kehoitti minua seuraamaan vielä yhtä polkua, ja sieltä löytyi mukava määrä sileälehtisiä voikukkia salaatin joukkoon laitettavaksi.
Tutkiessani voikukkia kuulin rasahduksen läheisestä pusikosta. Näin siellä ison, pullean rusakon, joka selvästikään ei huomannut minun läsnäoloani, vaikka minulla olikin päällä kirkkaan oranssi takki. Seisoin aivan hiljaa paikallani ja seurasin mielenkiinnolla rusakon touhuja. Se hyppeli rauhassa sinne tänne, istui aloilleen ja rapsutti takajalalla korvantaustaan. Se käänteli pitkiä korviaan, kuunteli, hyppeli taas ja paneutui makuulle mukavaan asentoon puun juurelle noin 5-6 metrin päähän minusta. Väkisinkin hymyilytti. Yleensä rusakon näkee painelemassa karkuun tuhatta ja sataa, tai istumassa jossain hyvän välimatkan päässä. Tämä tapaus sen sijaan touhusi omiaan ja minä koin itseni lähes tirkistelijäksi siinä hipi hiljaa seistessäni. Tilanne laukesi kun siirsin jalkaani, risu rasahti ja jänö pinkaisi kauemmas. Olikin jo sopiva aika lähteä kohti kotiin vievää polkua.
Kyllä se vain on ääneen sanottava: suomalainen metsä tarjoaa meille ainutlaatuisia hetkiä, kun vaan malttaa pysähtyä, kuunnella, katsella ja olla aidosti läsnä. Ja ihan vaan hengitellä rauhassa. Jänöepisodin aikana saatoin tosin pidättää hengitystä. Kiitos metsä!
Kotiin palasi hymyilevä, virkeä äiti-joogi, kourassaan voikukanlehtiä ja kukintoja.
Mieli keveä, askel rento, sydän hilpeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti