Kuule metsä, zen metsä

Metsässä ihminen saavuttaa joogan tilan aivan luonnostaan, ilman erityisiä liikkeitä tai hengitysharjoituksia. Mustikanpoimija hengittää sisäänsä tuoretta metsän tuoksua, kyykkii, tekee tasapainoharjoituksia, sivutaivutuksia ja kiertoja kurottaessaan vielä seuraavaa mustikanvarpua. Mieli lepää, sormet työskentelevät. Aivot ovat lakanneet pukkaamasta jatkuvaa sisäisen puheen virtaa. Hyttysvoiteelta tuoksuva poimija hengähtää, antaa itselleen tilaa metsän keskellä. Ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä käydä sisäistä dialogia, ei suunnitella kauppalistaa tai seuraavan viikon menoja. Ajatus liikkuu vain mustikanvarvusta seuraavaan varpuun ja taas seuraavaan mättääseen. Välillä suoristetaan selkää, venytellään, katsotaan ehkä kauempana olevaa komeaa sammalpeitteistä kiveä, ajatuksissa käy syksyinen eväsretki samaisen kiven kupeessa. Vihreä metsä ja kaikki sen elementit saavat ihmisen pysähtymään, rauhoittumaan ja eheytymään. Olen juuri tässä ja nyt. Hymyilyttää sisään- ja ulospäin.

Jostain puiden takaa alkaa kuulua iloista kiljahtelua, tunnistan sen oman pikku taaperoni ääneksi. Hetken kuluttua viereeni tupsahtavat isä ja lapsukainen. Olemme läsnä keskellä metsää, pieni perhe: isäntä poimii metsämansikoita ja katsastaa mahdollisia kantarelleja, lähes puolitoistavuotias tytär istuu mustikanvarpujen keskellä kurahousuissa ja pistelee suuhunsa pulleita sinimarjoja. Minä kyykin parin metrin päässä ja nautin metsäilystä. Mietimme yhdessä sanaa "metsästys". Mistä sana on tullut? Jos voi hirvestää, linnustaa, marjastaa, kalastaa, mutta ei karhustaa...  Pitäisikö siis kalastaminen olla järvestämistä? Sanojen etymologiaa pohtiessa marjakipponi on täyttynyt reunojaan myöten. Annan katseen vielä viipyä metsän pehmeässä vihreydessä ennen kuin käännän polkupyörän kotia ja arkijoogaa kohti.