maanantai 16. huhtikuuta 2018

Ranskaa, ranskaa, enemmän ranskaa


Teen poikkeuksen kirjoittamalla Suvannon Blogiin muusta aiheesta kuin joogasta. Jutun lopussa sivuan kyllä joogaakin pikaisesti. Seuraavassa pohdin omaa polkuani ja miten pienet asiat voivat johdatella meitä kohti päämäärää, josta emme itsekään tiedä vielä mitään.


Kaikki alkoi Ben Jellounista


Luen Tahar Ben Jellounin tekstiä siitä, miten kaikki ranskaksi kirjoitettu kirjallisuus on "ranskalaista kirjallisuutta", ei siis vain "ranskankielistä kirjallisuutta", oli se tehty missä päin maailmaa tahansa. Hänen mielestään termi "ranskankielinen kirjallisuus" on väheksyvä kaikkia niitä miljoonia henkilöitä kohtaan, jotka luovat kirjallisuutta ranskaksi, mutta eivät ole Ranskan kansalaisia tai asu Ranskassa. Hän kertoo miten lapsesta saakka hänen päänsä sisäisessä luolassa klassinen ja kansankielinen arabia on myllertänyt iloisessa sekamelskassa ranskan kielen kanssa, ja miten hän jo hyvin varhain tiesi, että hän tulee kirjoittamaan, luomaan tekstiä nimenomaan ranskaksi, ei arabiaksi.

Tästä piirtyi mieleeni vahva muistikuva Kastun lukiosta, jossa olin kuvaamataitopainoitteisella linjalla. Muistikuva portaikosta, jossa oli tekemäni koko seinän kokoinen valokuvakollaasi (minusta, kuvaaja luokkakaverini Henna Aho). Kuvatekstit olin valinnut Turun kaupunginkirjaston ranskankielisistä runokokoelmista. Valitsemani runot ja kollaasini kuvatekstit kertoivat hyvin eteerisesti mm. lumihiutaleista ja hiljaisuudesta. Sain tästä kuvaamataidon työstä kympin ja muistan, kuinka ranskan opettajani Ulla-Kaarina Maijanen oli hyvin otettu siitä, että kuvatekstit olivat ranskaksi.


Koulussa opeteltua


En ole saanut ranskan kieltä äidinmaidosta enkä pudonnut pienenä ranskankieliseen pataan, vaan serkkuni Helin innoittamana aloitin ranskan yläasteella pienessä ranskanryhmässä, 27 vuotta sitten. Muistan vieläkin elävästi, kun serkkuni kertoi aloittaneensa ranskan ja lausui minulle jotain ihanan kuuloista ranskaksi. Silloin päätin, että minäkin haluan lukea sitä sitten, kun menen yläasteelle. Näin tapahtui, ja jatkoin ranskan lukemista lukiossa, jossa ranska oli lempiaineeni historian ja kuvaamataidon ohella. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen harkitsin Teatteri- ja Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeita, mutta päädyin hakemaan opiskelupaikkaa Turun yliopiston ranskan oppiaineesta, ajatuksena ehkä opiskella ranskan opettajaksi. Elämällä oli kuitenkin varalleni muita suunnitelmia, sillä en päässyt läpi pääsykokeesta.

Päätin lähteä Ranskaan au pairiksi ja kieltä harjoittelemaan, ja sille tielle jäin 10 vuodeksi. Monta vuotta tuli kuljettua ranskalaisen exäni rinnalla, ja siitäkös sanavarastoni rikastui huippuvauhtia. Opiskelin Pariisissa kosmetologiksi ja hierojaksi, mikä myös monipuolisti ranskan kielen taitoani. Tuli koettua ranskalaista työelämää ja opiskelua, ihan tavallista arkea, iloja, suruja, ystävyyttä ja rakkautta. Rakastuin lempeän palavasti Normandiaan, jossa kävimme usein viikonloppuisin pienessä kakkosasunnossamme meren rannalla. Atlantin valtameren kylmän kostea henkäys, kilometrien pituiset hiekkarannat ja komeat näkinkengät, omenapuut kukkuloilla ja puiden alla laiduntavat lehmät, niille on aina paikka sydämessäni. Rakastuin Ranskassa moneen asiaan, mutta myös vihastuin, ihastuin ja petyin, niin kuin elämänkoulussa yleensä on tapana käydä. 


Pariisin taivaan alta Tahitin auringon alle


Kuuden Pariisin vuoden jälkeen Elämä heitti minut ja exäni toiselle puolelle maailmaa Ranskan Polynesiaan, ja haave käydä joskus tropiikissa venyi neljäksi vuodeksi kuuman tropiikin auringon alla. Tulivat tutuiksi tahitilainen elämänmeno, bikinit, vyötäisille kietaistu pareu ja musta, hienon hieno laavahiekka varpaissa. Tulivat tutuiksi kansalliskukan, tiare tahitin, tuoksu, Tyynenmeren lämpimät aallot ja turkoosina kimaltelevat laguunit, kookospalmujen katveessa laiduntavat lehmät ja pitkin hiekkarantoja kipittävät ravut. Täysin uusi ruokakulttuuri kutkutti ranskalaisen gastronomian jälkeen makuhermojani, ja hektisten suurkaupunkivuosien jälkeen hidas elämä varvastossuissa oli enemmän kuin tervetullutta.

Vuodet vierivät, ja ranskan kieli kaivautui yhä syvemmälle sydämeni sopukoihin, eikä vähiten kirjallisuuden kautta. Lapsuudenkodissani on aina luettu paljon, joten oli luonnollista, että Ranskan ja Tahitin vuosinani kahlasin ranskalaista ja ranskaksi käännettyä kirjallisuutta tuhansin sivuin. Oli täysin tavallista istua pariisilaisessa kahvilassa lukemassa Marcel Pagnolia, kiidättää silmiä Seigneur des Anneaux'n (Taru sormusten herrasta) sivuilla aamupalan äärellä, sekä lukea Tahitin kirjastosta lainattua ranskaksi käännettyä Agatha Christietä hiekkarannalla. Rakkaimmat kirjani ovat matkanneet mukanani Pariisista Tahitille ja sieltä edelleen Turkuun nykyisen kotini kirjahyllyyn.


Kielitaidosta ammatiksi


Suomeen paluuni jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan ranskan kääntämistä ja tulkkausta.  Ensimmäisen vuoden jälkeen vaihdoin pääaineeni ranskan kieleen, joka ymmärrettävästi sisältää paljon muutakin kuin kielioppia ja sanaston pänttäämistä. Kielitaidon opettelun sijaan olenkin ranskan kielen korkeakouluopinnoissa perehtynyt mm. kielitieteeseen, tietoisuuteen kielestä, miten ihminen oppii kieltä, miten vieraita kieliä opitaan ja opetetaan, mitä on kulttuurienvälinen viestintä, onko yhä olemassa kulttuureja, mitä on Toiseus, jne. On perehdytty Ranskan historiaan ja sitä heijastelevaan eri aikakausien kirjallisuuteen, kieliasiantuntijuuteen, kielen asemaan ja tehtävään yhteiskunnassa... Lista on pitkä, koska kieltä ja kaikkea siihen liittyvää voi tutkia ja opiskella niin monesta näkökulmasta.

Opiskellessani kosmetologikoulussa biologian opettajani sanoi kerran: "Kyllä te voitte laittaa CV:hen, että olette kaksikielinen". Olin täysin yllättynyt ja vähän hämmentynytkin. Minäkö kaksikielinen? Opettajan kannustus voi yllättävän paljon kohentaa itsetuntoamme ja antaa uutta tuulta purjeisiin, vaikka matkan suunta onkin vielä mysteeri. Nyt näen, että kaksikielisyys on helpottanut huomattavasti matkaani ranskan kielen ja kielellisen viestinnän asiantuntijaksi.

Siltikin ihmettelen, että miten tässä näin kävi? Haparoivista ensiaskelista yläasteen ranskan tunnilla olin lukioikäisenä edennyt jo tutkimaan Turun pääkirjaston ranskankielistä musiikki- ja runo-osastoa. Tavasin sanakirjan avulla Gainsbourgin ja Piafin laulujen sanoituksia, ja yritin ymmärtää tv:ssä silloin näytettyjä ranskalaisia taide-elokuvia. Ensimmäisen ranskankielisen kirjani luin samoihin aikoihin, vaikka ymmärsin siitä tuskin puoliakaan. Kyseessä oli tunnetun tv-juontaja Patrick Poivre d'Arvor'n teos Les Enfants de l'Aube. Mutta jostakin sitä on aloitettava. Suuri kiitos innoituksesta tälle ranskan kielen kyllästämälle tielle lähtemisestä kuuluu serkkuni Helin lisäksi lukion ranskan opettajalleni Ulla-Kaarina Maijaselle, jonka olen menneiden vuosien aikana tavannut useaan otteeseen, ollessani Suomessa lomalla perheeni luona. 


Aikuisten parissa joogassakin


Lähes kolmenkymmenen vuoden luuppi sulkeutuu, ja olen kohta valmis ranskan kielen ja kielellisen viestinnän asiantuntija sekä ranskan opettaja. Lisäksi on ollut valtavan kiehtovaa opiskella aikuiskasvatustiedettä, sillä kosmetologina ja hierojana asiakaskuntani koostui lähes täysin aikuisista työikäisistä sekä eläkeläisistä. Olen aina pitänyt tämän ikäryhmän kanssa työskentelystä, sillä nuorena itsenäistyvänä aikuisena ikääntyneemmiltä asiakkailta hersyi elämänkokemusta ja -viisautta, ja myös lämpöä, ystävyyttä, iloa, pieniä ja isoja tarinoita. Nyt lähestyessäni keski-ikää, toivon, että hippuja asiakkaitteni välittämästä viisaudesta elää minussakin, ja että omalta osaltani voin viedä sitä eteenpäin joogaryhmilleni. Ryhmissäni joogaa tällä hetkellä kaiken ikäisiä aikuisia, nuorista varttuneisiin, ja joogatunneilla on vahvasti läsnä edellä mainitut viisaus, kokemus, lämpö, ystävyys, ilo ja jokaisen henkilökohtaiset tarinat. 

Omassa tarinassani kietoutuvat yhteen monin sitein jonkin asteinen luova hulluus ja hilpeä asenne elämää kohtaan, ranska ja Ranska, kirjallinen ja kehollinen ilmaisu, aikuisten ohjaaminen ja opettaminen, yhdessäoppiminen, joitakin mainitakseni. 


Tulevaisuuden haaveita


Tulevaisuuden haaveenani on saada Turkuun ranskankielinen joogaryhmä sekä kehitellä erilaisia ranskan opintoryhmiä, joiden kanssa toivon mukaan syntyisi omanlaisensa, lämminhenkinen kanssakäyminen. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä minäkin kirjoitan ranskankielisten pöytälaatikkorunojen lisäksi muisteloni tai jopa proosaa tällä ihmeellisellä ranskan kielellä, ja liityn tällä tavoin uljaaseen "ranskalaisen kirjallisuuden" joukkoon, josta koko tämä juttu sai alkunsa. Tällä hetkellähän kirjahyllyssäni on ranskaksi kirjoitettuna vain proseminaarini ja gradutekeleeni, yhteensä noin sata sivua kuivakkaa ”tieteellistä tekstiä”. Jännittävä pariisittaren omaelämäkerta eksoottisilla runoilla höystettynä olisi paljon hauskempaa luettavaa.

Jaa jaa, sitten voikin istahtaa kiikkustuoliin muistelemaan hurjaa nuoruutta ja juoda pikkurilli pystyssä lasin Bordeaux’ta. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti